Odottavan aika on pitkä

Sain tänään Turun etsivästä nuorisotyöstä viimein työntekijän kiinni, mutta asioihin ei vielä tullut selkeyttä. Työntekijä ohjasi mut mun oman kunnan etsivälle, mutta hän ei vielä tänään vastannut soittoihin. Toivottavasti huomenna alkais tapahtua. Ahdistaa kun asiat on niin epäselkeitä vielä.


 Voisin ajan kuluksi vähän avata tarkemmin tätä lukion lopettamista kun tuntuu ettei ihmiset nyt ihan ymmärtäneet tätä asiaa.

Kuten kerroin eilen, koulussa oleminen ahdistaa. Niinkuin ihan järkyttävän paljon. Pelkään meteliä ja suurta ihmismäärää ja koulussä niitä ei pääse pakoon. Kerran olin yksin ruokalassa syömässä ja kun kävelin ruokalan läpi viemään astioita pois, kaikki se melu ikäänkuin hyökkäsi mun kimppuun. En enää kuullut mitään ja melu vain voimistui. Se oli ihan kuin jostain elokuvasta tai painajaisesta. Itkua pidätellen suurinpiirtein juoksin viemään astiat ja menin vessaan kyynelehtimään.

Niin monet kerrat olen itkenyt sitä etten ole "normaali". Etten pysty käymään koulua kuten muut ja etten jaksa nousta sängystä. Itken koska mua hävettää olla tällainen. Vihaan sitä että ihan pikkuasiat voi huonona päivänä mennä todella pahasti tunteisiin ja siinä sitä sitten taas ollaan, makaamassa sängynpohjalla kun ahdistus on vienyt voimat. Ja kun ainakaan vielä en ole löytänyt keinoa rauhoitella itseäni tai oppia hallitsemaan mun tunteita, niin se tuntuu helvetiltä. Kun mikään ei onnistu. Enää ei ole voimia edes lähteä tallille tai nähdä kavereita. Ja kun kivatkin asiat tuntuu ihan tuskallisilta, niin miten mun pitäisi enää tässä kohtaa jaksaa opiskella siihen päälle.

                             

Vaikka mulla ei olisi henkisiä ongelmia tässä päällä, en usko että siltikään haluaisin jatkaa lukiossa. En peruskoulun aikana lukenut kokeisiin kuin ehkä 4 kertaa. Miten edes kuvittelin, että pärjäisin lukiossa. Tai olenhan mä ihan hyviä numeroita vieläkin saanut siihen nähden etten lue yhtään, korkeintaan silmäilen vihot läpi. Silti, lukio ei ole mun paikkani.
Hain lukioon vain siksi että mulla olis kolme vuotta aikaa keksiä joku duuni tulevaisuuteen ja ehkä sivistyä siinä samalla. Viimevuonna näihin aikoihin kun oli jo pikkuhiljaa pakko tietää minne aikoo yhteishaussa hakea en löytänyt mitään itseäni kiinnostavaa amislinjaa.
Kuten viime postauksessa kerroin, olin ysi luokalla todella paljon pois koulusta. Näinollen jäivät siis myös tärkeät opon tunnit käymättä, ja luulen etten siksi saanut tarvitsemiani tietoja mahdollisista amislinjoista yhteishakuun.

Mietin sitten äidin kanssa viime keväänä, että hakisin normilukion sijaan ilmaisutaidelinjalle, koska ajateltiin että se ois jotain mukavaa päivien väliin, ettei olisi koko ajan pelkkää puurtamista. Muuten nappiin, mutta kävikin päinvastoin. Illikursseja pitää suorittaa tietty pakollinen määrä ensimmäisenä vuonna ja yleensä kurssit pidentää päiviä. Toisessa jaksossa mulla alkoi eka illikurssi, joka oli valokuvaamista. Jostain syystä en kuitenkaan pystynyt käymään kuin kahdella tunnilla, sillä ahdistus kasvoi kasvamistaan. Luulen, että yksi iso tekijä oli se, että valokuvauskurssin takia päivät venyi neljään asti, eikä se sinänsä mitään, kestäähän tulevaisudessa sitten työpäivätkin vähintään neljään, mutta tuntui ihan hirvittävältä jäädä kouluun niin pitkäksi aikaa. En osaa enkä pysty selittämään miksi se ahdisti, mutta luojan kiitos sain sen kurssin pois.
                       


Nyt tällä hetkellä ajattelen että ihan sama, turha vaiva koittaa selittää teille, kun suuri osa ei varmaan selittämisestä huolimatta ymmärrä mua. Asia nyt vaan on niin, etten tällä hetkellä voi mennä kouluun.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin jäädä vain loppu elämäksi sänkyyn makaamaan (vaikka niitäkin tuntemuksia on usein). Haluan opiskella heti kun pystyn siihen. Tiedän myös sen, että koskaan opiskelu ei tule olemaan mitään helppoa hommaa, mutta en usko että sen kuuluu olla tällaista mitä se nyt on, että käyn koulussa vain itkemässä vessassa ja saan hyvällä tuurilla käytyä yhdellä oppitunnilla viikossa. En viihdy lukiossa ollenkaan.

Toivon, että tää vähän avais ihmisten silmiä nyt mun tilanteesta. Toivon myös, että tästä ois apua ehkä jollekin, joka kokee olevansa samanlaisessa tilanteessa kuin mä. Täällä blogissa "Kirjoittaja"-sivulla on mun yhteystiedot, jos joku haluaa keskustella mun kanssa tai jakaa omia kokemuksia tai mitä vaan. :)

-Tuuli

Mistä sitä aloittaisi...

Varmaan siitä mihin olen viimeksi jäänyt.
Blogi on ollut nyt vuoden tyhjän panttina. Yksinkertaisesti ei ole kiinnostanut kirjoittaa tänne. Lisäksi sain kunnon tietokoneen vasta viime syksynä kun aloitin lukion. Sinänsä harmittaa vähän kun en ole aikanaan kirjoittanut tänne, jos on ollut jotain isoja ja kivoja juttuja mistä kirjoittaa, kuten Tanskan matka ja kesähevonen. Nyt jälkeenpäin se saattaa olla vähän haastavaa kirjoittaa menneistä asioista. Voin kuitenkin yrittää.

Ajattelin nyt kertoa teille vähän ympäripyöreästi viimevuodestani. Myöhemmin voisin sitten aina kertoa eri postauksissa erilaisista ns. isommista jutuista mitä viime vuonna tapahtui.

"Haastava" olisi ehkä oikea sana millä kuvailisin vuotta 2017. Kirjoitin viimeksi tammikuussa tänne, joten kerrottavaa on _aika paljon_.

Kerroin viimeksi tänne kuinka vaikea vuosi 2016 minulle oli ollut. Vaikeudet eivät siihen vuoteen loppuneet.
2016 joulukuun lopussa aloitin käyntini psykoterapiassa. Homma lähti pikkuhiljaa käyntiin tammikuun aikana, mutta oloni ei parantunut. Vaikea enää muistaa millainen olo minulla silloin oli, mutta sen muistan, että koulussa minua ei paljoa näkynyt.

Tammikuussa musiikkiluokkamme valmistama musikaali oli viimein valmis, ja ensi-ilta oli tammikuun lopussa.
Ennen "sairastumistani" (en oikein tiedä miksi kutsua tätä jatkuvaa paskaa oloa) muistan kuinka aina ajattelin esiintyväni musikaalissa ja meillä kaikilla olisi ihan mahtavaa ja hauskaa. Kun valmistelut alkoivat syksyllä 2016, mikään ei tuntunut hyvältä. En mennyt yksiinkään musikaaliharjoituksiin. Keksin aina syitä sille, miksi en tullut paikalle. Lintsasin myös kuoroharjoituksista. Yksinkertaisesti ahdisti yli kaiken mennä sinne.
 Palataan ensi-iltaan. Kun näin luokkalaisteni lopputuloksen musikaalista, en olisi voinut olla ylpeämpi. Kertakaikkiaan, en ymmärrä vieläkään miten kaikki panostivat ja omistautuivat asialle ihan täysillä. Musikaali oli upea. Ja siinä kohtaa, kaiken ylpeyden lisäksi, tunsin sisälläni hirvittävän huonoa oloa, kuinka en ollut tehnyt parastani. Siinä minä olin, istuin katsomossa suurin piirtein tippa linssissä taitavien ystävieni esiintymisten takia, ja häpesin oikeasti olla siellä. Mietin, että kuinka edes kehtasin näyttää naamaani esiintymissalissa.
Selvisin kuin selvisin kuitenkin jälleen kerran kiusaamiselta (itseltäni) ja kun musikaalinäytökset olivat viimein ohi, huokaisin helpotuksesta. Enää ei tarvinnut stressata ja miettiä minkä tekosyyn keksisin seuraavaksi harjoitusten poissaololle.

Helmikuussa taas alkoi stressi yhteishausta. Ramppasin vähän väliä opolla kertomassa suunnitelmanmuutoksistani, mutta lopulta päädyin hakemaan Turun klassilliseen lukioon, ilmaisutaiteen linjalle.

Maaliskuussa muistaakseni meille Suomeen tuli tanskalaisia kuorotyttöjä. Hyvän ystäväni ja luokkalaiseni luokse tuli silloin kaksi tyttöä, Camilla ja Marta. Camillasta tuli silloin ystäväni.

Jotenkin tuntuu,etten muistaisi keväästä oikeastaan yhtään mitään. Helvetin vaikeaa oli, mutta toukokuussa alkoi vähän hellittää. Toukokuussa viimeisen vuoden musiikkiluokkalaiset lähdettiin Tanskaan kuoromatkalle. Camillan perhe ei valitettavasti silloin toiminut majoittajana, mutta kuinka ollakkaan, päädyimme ystäväni Annan kanssa Camillan parhaan ystävän, Estherin perheeseen. Esther, minä ja Anna ystävystyimme ja viimeisenä pävänä Tanskassa hengasimme kaikki yhdessä, Camilla mukaan lukien.
Tanskan matka ei ollut mielialani takia kovin mukava, ja viikon reissun jälkeen oli mukavaa palata kotiin. Voin myöhemmin laittaa kuvia ja kirjoittaa pidemmin kuoromatkasta. :)

Kesäkuussa, vaikka koulu loppui, ei mielialani parantunut ollenkaan. Päinvastoin oloni paheni. Sain hyvän todistuksen poissaoloista huolimatta ja 15. päivä sain kuulla päässeeni opiskelemaan Turun klassilliseen lukioon, ilmaisutaiteenlinjalle, juuri niinkuin halusinkin. En ikinä uskonut pääseväni sisään, sillä pääsykokeessa nukuin puolet ajastani ja loput puolet kirjoitin jotenkin anettuihin tehtäviin vastauksia.

Ensimmäisen kesälomaviikon olin lupautunut hoitamaan kaverini kahta hevosta sillä aikaa, kun nämä olisivat lomalla. Tämä tarkoitti heräämistä joka aamu n. 7 aikaan, mutta ihme kyllä, pidin siitä. Joka aamu hyppäsin skootterini selkään ja lähdin ajamaan n. 4km matkaa tallille. Tallilla annoin hevosille aamuheinät, murot ja katsoin että niille riitti vettä päiväksi. Helppo ja kiva homma! Joskus jäin vain istumaan tarhan viereen skootterini selkään ja nautin hevosten rouskutteluäänistä ja kesästä. Odotin niin kauan kunnes hepat oli syöneet, ja sitten otin ne harjattavaksi. Oli ihanaa hoitaa kirjaimellisesti kultaisia suomenhevosia. <3
Tämän viikon jälkeen olin viikon "lomalla" ja sitten alkoi oikeat työt. Olin kaksi viikkoa töissä Salessa. Kesäkuun lopussa sain isäni ystävän hevosen, Vilman, tänne meille hoitoon!







Vilmasta voisin myös kirjoittaa erillisen postauksen, sillä käyn vielä nykyäänkin liikuttamassa Vilmaa sen kotitallilla Maskussa!


Heinäkuusta en oikeastaan muista mitään. Mitään erikoista ei tapahtunut, poikaystäväni oli kaksi viikkoa matkoilla ja parisuhteen saralla oli silloin vaikeuksia mutta niistäkin selvittiin.

Elokuussa alkoi sitten se kauan pelätty lukio. Kirjoitin 2016 kesällä postauksen, jossa kerroin, että haluaisin mennä lukioon, mutta pelottaa etten pärjää siellä enkä pysy muiden tahdissa. Pelosta huolimatta päädyin lukioon, mutta pelkoni osoittautui ihan aiheelliseksi.
Heti toisella viikolla lukiossa ajauduin ryhmänohjaajani puheille ja kerroin kaiken taustastani ja että kouluun tuleminen ahdistaa jne. En muista enää tehtiinkö silloin vielä jotain konkreettista, mutta seuraavalla kerralla kun poissaoloja alkoi taas kertyä ja menin juttelemaan, niin lukujärjestystäni kevennettiin, sillä kerroin että mulla on fiilis, että haluan lopettaa lukion. Päätettiin siis silloin opon ja ryhmänohjaajan kanssa, että seurataan tilannetta.
Oloni ei kuitenkaan helpottanut ja toisen jakson lukujärjestystä jouduttiin myös keventämään. Etenkin saksantunneilta olin paljon pois, sillä ymmärrettävästi kielenopiskelussa täytyy myös opetella puhumaan, joten joka tunti oli ainakin muutama paritehtävä. Koen kaikenlaiset sosiaaliset tilanteen koulussa nykyään todella ahdistavina.
Terveystiedon tunnit oli myös yhtä tuskaa koska joka tunti oli ryhmätyöskentelyä.
Tähän ahdistukseen on osasyynä myös varmaan se, että menetin ystäväni marraskuun alussa. Sen jälkeen olin varmaan kolme viikkoa todella sulkeutunut ja tulin kouluun lähinnä vain istumaan käytäville ja itkemään.
Tilanne ei ole parantunut. Nyt tässä kolmannessa jaksossa olen ollut koulussa lähinnä vain musiikintunneilla, sillä niistä tykkään. En yksinkertaisesti enää pysty olemaan koulussa, ja siksi olen nyt päättänyt lopettaa lukion.

Kun joululoma alkoi, itkin sängyssä, sillä olin niin loppu. En oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään. Joulujuhlassa esiinnyttyäni, lähdimme äitini ja poikaystäväni kanssa myllyyn ja tunsin ettei kaikki ole kunnossa. Sitten se ahdistus alkoi. En pystynyt ottamaan vastaan yhtään mitään. En pystynyt edes "ottamaan vastuuta" kanasalaatin tekemisestä ja romahdin kauppakeskuksen sohvalle suurinpiirtein hyperventiloiden itkemään. Onneksi mulla on jo vuoden ollut maailman paras tuki mun poikaystävästä, jota ilman olisin vielä huonommassa kunnossa nyt. Siinä sitten hengiteltiin vähän aikaa ja onneks aika pian päästiin pois sieltä jouluhulinasta.

Tosiaan joulukuusta tähän päivään on ollut ihan päivä kerrallaan elämistä, tosin oon joutunut miettimään mitä teen koulun suhteen. Toivottavasti huomenna mulle vastataan Turun etsivä nuorisotyöstä ja alkais selkiämään koulujutut pikkuhiljaa. Kouluun en ole siis enää huomenna menossa.

Tässä tällänen "pika"kuulumispostaus viime vuodesta. Sain joululahjaksi viimeinkin ihan loistavan kameran (Olympus Pen E-PL8), joten toivottavasti nyt voin viimein alkaa harrastaa kuvaamista ihan semi tosissaan ja mulla olis jotain julkaisun aihettakin tänne blogiin :D
Mun valokuvaustilin löytää instasta nimellä @tuitunvalokuvia.





Toivon teille kaikille parempaa alkanutta vuotta 2018, ja toivottavasti jaksaisin tänä vuonna tänne kirjoitella!