Heipsunsaa ja pirteää maanantaita kaikille!
Mun viime tekstistä on tullut tosi paljon kommentteja mulle henk. koht.
Oikeesti yllätyin ihan täysin, että niinkin moni ihminen noteerasi mun tekstin.
Kiva aina kuulla palautetta teiltä. Ja kiitos varsinkin teille jotka tulitte sanomaan mulle, että ootte mun tukena ja kuuntelette jos on huolia. Kiitos <3
Tosiaan muokkasin blogin ulkoasua ja sain viimeinkin tehtyä bannerin tänne. Ei oo hääppöinen, mutta miellyttää ainakin toistaiseksi mun silmää.
Mun mieliala on alkanut vähän kohenemaan, jonka seurauksena oon piristynyt ja joskus musta näkee jopa häivähdyksen oikeeta onnellisuutta ja naurua. Tänään vaivaisten neljän tunnin yöunien jälkeen, oloni oli koulussa yllättävän pirteä.
Mulla on ala-asteelta saakka ollut vähän ongelmia itsehillinnän kanssa ja sain välillä vielä seitsemännen luokan alussa järkyttäviä ja täysin hallitsemattomia naurukohtauksia. Jokunen teistä varmaan tietää kuinka tukala olo on jos joutuu pidättämään naurua vakavissa tai asiallisissa tilanteissa. Ei naurata. Tai no, naurattaapas.
Tosiaan siis tänään koulussa olin pitkästä aikaa täysillä mukana kahdella ensimmäisellä tunnilla, ja sitten jotain tapahtui. En enää vain pystynyt keskittymään. Huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun paitsi oleelliseen, opiskeluun siis. Viimeinen tunti oli pahin kaikista. Mua nauratti ihan kaikki ja oli niiin levoton olo ettette tiedäkään. No, nipin napin selvisin tunnista ja pääsin kotiin.
Mitään ihmeellistä tänään ei siis tapahtunut, halusin vain kiittää teitä lukijoita.
Nyt kun mun olo on ainakin näillä näkymin hetkellisesti parempi, yritän skarpata täällä blogin puolella.
Mulle voi siis laittaa toivomuksia, että mistä haluaisitte mun kirjoittavan teille, ja mä teen parhaani onnistuakseni toteuttamaan teidän toiveitanne! :)
Jos sulla ei ennestään ole mun yhteystietoja, voit vaikka kommentoida tähän postaukseen, mistä haluat mun kirjoittavan. Lisäksi jos joku ei ole vielä huomannut, mun yhteystiedot löytyy täältä blogista sivulta: Kirjoittaja
Mulla ei muuta,
Kiitos vielä kun luette vielä mun juttuja, vaikka postaan harvoin.
Millainen vuosi 2016 minulle oikeasti oli
Moikka ihanat lukijat ja hyvää alkanutta vuotta!
Etenkin teille, joille vuosi 2016 oli vaikea ja rankka. Itse kuulun myös tähän ryhmään, ja siitä ajattelinkin kirjoittaa tässä postauksessa.
Siispä, hyvät naiset ja herrat;
Tuulin vuosi pähkinänkuoressa
Tammikuu
Vuosi alkoi melko kamalasti. Sain kuulla muutama päivää ennen joulua, että mun rakas hevonen (oikeastaan entinen jos tarkkoja ollaan.. päädyin myymään Eetun v.2015 lokakuussa) oli yllättävän onnettomuuden takia menehtynyt. Se oli mulle iso juttu, ja kannoin pitkään syyllisyyttä onnettouudesta.
Onnettomuudesta, jota kukaan ei olisi voinut tietää tulevan.
Tammikuusta kaikki siis tavallaan alkoi. Mun alakuloisuus siis.
Mitään erityistä kivaa en siltä kuulta muista.
Helmikuu
Helmikuussa mun alakuloisuus jatkui, mutta ajattelin sen olevan ihan normaalia traagisen tapahtuman jälkeen, joten en siis hakenut apua.
Mulla on myös helmikuussa synttärit (7.2.), mutta viime vuonna en pitänyt juhlia, kuten mulla on aikaisemmin ollut tapana. Tarkoituksena oli kyllä järkätä jotkut kekkerit, mutta ne jostain syystä jäi vaan suunnittelun tasolle.
Hiihtolomalla mentiin laivalle mun hyvän ystävän Lindan, äidin, äidin kaverin Jaanan, Jaanan pojan, Jaanan pojan kaverin ja mun veljen Leonin kanssa.
Meillä oli tosi mukava matka. :)
Maaliskuu
Maaliskuussa mun henkinen paha olo jatkoi kasvamistaan. Mulla oli vaikeita ihmissuhdeongelmia tuolloin joka ei myöskään auttanut asiaa. Lisäksi mun muutamilla kavereilla alkoi tuolloin olemaan ongelmia joista otin itsellenikin huolia kantaakseni.
Maaliskuulta mulla on kuva musta ja ystävästäni Annasta, joka on aikaisemminkin esiintynyt kuvattavana mallina täällä blogissa.
Anna on auttanut ja tukenut mua paljon. Kiitos siis sulle.
Huhtikuu
Huhtikuu oli myös aika "normaali" kuukausi. Aloitin mun ajotunnit. Ei oikeastaan mitään muuta ihmeellistä. PAITSI TIETENKIN; sain mun rakkaan pösön. Pösö on ollut yksi viime vuoden harvoista hyvistä asioista.
Toukokuu
Mä sain viimeinkin ajokortin. Lisäksi meillä oli musiikkiluokkien Gaala Logomossa. Aloin pikkuhiljaa hermoilla tulevasta matkastani. En hermoillut pelkästään siksi, että lentäisin ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olisin kaksi kuukautta poissa perheeni luota. Hermoilin siksi, että en ehtinyt hakea apua. En ehtinyt hakea apua pahaan olooni, sillä koulu loppuisi ihan pian enkä siis pääsisi enää kertomaan pahasta olostani koulupsykologille. Koko kevään ystäväni ja silloinen poikaystäväni kehottivat minua menemään puhumaan jollekin, mutta en halunnut. Enkä uskaltanut. Ja nyt se oli liian myöhäistä. Pelkäsin, että tilani pahenisi kun olisin kaukana kotoa. Pelkäsin niin paljon, että meinasin perua tämän ainutlaatuisen tilaisuuden. Onneksi äitini kuitenkin sai minut kuitenkin pysymään kasassa ja lähtemään. Hän ei kuitenkaan tiennyt oikeaa syytä, miksi pelkäsin lähtöä niin paljon.
Viimeinkin kesäkuu
Noniin. Kesäkuussa tapahtui paljon.
Muistatte varmaan, että aloin kesäkuussa kirjoittamaan tätä blogia. Ensimmäinen kertani ulkomailla, ja vielä yksin. Unelmieni maassa,Sveitsissä.
Lähdin siis 10. päivä matkaan kohti tuntematonta. Tunsin itseni hulluksi istuessani lentokoneessa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin kuitenkin onnellinen. Onnellinen siitä, että olin ollut rohkea.
Kesäkuu oli elämäni onnellisin ja tähän saakka hienoin kokemus.
Menin siis Sveitsiin maailman parhaaseen mahdolliseen perheeseen. Haluan kiittää sydämeni pohjasta teitä, Minna ja Mikko, että mahdollistitte minulle upean kokemuksen. Kiitos kiitos kiitos ja vielä kerran kiitos.
Sen lisäksi, että pääsin Sveitsiin, pääsin myös Ranskaan. Tein Ranskasta myös postauksen teille. Kannattaa käydä lukemassa se jos ette ole käyneet, siellä on paljon kuvia päivästä!
Näin Sveitsissä uskomattoman kauniita maisemia. Vihreyttä, vuoria, järviä, salamoita, vuorilta alas kauniina putoavia vesiputouksia.
Kesäkuu oli elämäni mahtavinta aikaa. Kaikki kuitenkin muuttui pian...
Heinäkuu
Heinäkuun alussa sydämeni särkyi. Minut jätettiin.
En ole puhunut asiasta täällä, mutta se särki minut. Hajosin palasiksi. Itkin sinä iltana enemmän kuin olen vielä ikinä elämäni aikana itkenyt. Se sattui jopa fyysisesti. Totta puhuen minua satuu nytkin vain ajatus siitä illasta.
Minna ja Mikko olivat illallisella ja olin siis yksin kotona.
Kello olivarmaan 23. illalla, kun tämä tapahtui. Minut jätettiin siis viestillä. Olin yksin ja täysin haavoittuvainen. Ja haavoituin.
Sillä hetkellä tuntui ihan oikeasti kuin koko elämäni olisi murskaantunut. Tein siis sen, minkävarmasti jokainen mun ikäinen ja varmaan kaiken muunkin ikäiset olisi tehneet; soitin äidille.
Itkin ja huusin. Joka paikkaan sattui. En oikeasti olisi ikinä kuvitellut eron sattuvan niin helvetisti. Puhuin myös iskän kanssa puhelimessa ja kun olin rauhoittunut hieman, soitin siskolleni.
Puhuin kauan Liljan kanssa puhelimessa. Soitin myös muutamille ystävilleni. Ja näin myöhäänkin vielä, olen äärettömän kiitollinen teille jotka autoitte minua tuona yönä. Syvimmät kiitokset. Oikeasti.
Erolla ei olisi voinut olla huononpaa ajankohtaa. Seuraavana aamuna oli lähtö Milanoon. Kapunkiin, jonne olin unelmoinut pääseväni. Vaivaisten yöunien jälkeen halusin kerätä itseni, ja päätin, että mikään ei pilaa tätä matkaa.
Eikä mikään pilannut sitä matkaa. Minulla oli aivan ihana päivä Italiassa. Valehtelematta, se oli yksi elämäni parhaista päivistä. Kiitos taas kerran Minnalle, että mahdollistit tuon matkan. Se merkitsi minulle hyvin paljon.
Kun olimme nukkuneet yön Milanossa, oli aika suunnata kotiin. Koukkasimme kuitenkin valloittavan Como-järven kautta. Kävimme syömässä eräässä hotellissa. Näköalat olivat henkeä salpaavat.
Etenkin teille, joille vuosi 2016 oli vaikea ja rankka. Itse kuulun myös tähän ryhmään, ja siitä ajattelinkin kirjoittaa tässä postauksessa.
Siispä, hyvät naiset ja herrat;
Tuulin vuosi pähkinänkuoressa
Tammikuu
Vuosi alkoi melko kamalasti. Sain kuulla muutama päivää ennen joulua, että mun rakas hevonen (oikeastaan entinen jos tarkkoja ollaan.. päädyin myymään Eetun v.2015 lokakuussa) oli yllättävän onnettomuuden takia menehtynyt. Se oli mulle iso juttu, ja kannoin pitkään syyllisyyttä onnettouudesta.
Onnettomuudesta, jota kukaan ei olisi voinut tietää tulevan.
Tammikuusta kaikki siis tavallaan alkoi. Mun alakuloisuus siis.
Mitään erityistä kivaa en siltä kuulta muista.
Helmikuu
Helmikuussa mun alakuloisuus jatkui, mutta ajattelin sen olevan ihan normaalia traagisen tapahtuman jälkeen, joten en siis hakenut apua.
Mulla on myös helmikuussa synttärit (7.2.), mutta viime vuonna en pitänyt juhlia, kuten mulla on aikaisemmin ollut tapana. Tarkoituksena oli kyllä järkätä jotkut kekkerit, mutta ne jostain syystä jäi vaan suunnittelun tasolle.
Hiihtolomalla mentiin laivalle mun hyvän ystävän Lindan, äidin, äidin kaverin Jaanan, Jaanan pojan, Jaanan pojan kaverin ja mun veljen Leonin kanssa.
Meillä oli tosi mukava matka. :)
Maaliskuu
Maaliskuussa mun henkinen paha olo jatkoi kasvamistaan. Mulla oli vaikeita ihmissuhdeongelmia tuolloin joka ei myöskään auttanut asiaa. Lisäksi mun muutamilla kavereilla alkoi tuolloin olemaan ongelmia joista otin itsellenikin huolia kantaakseni.
Maaliskuulta mulla on kuva musta ja ystävästäni Annasta, joka on aikaisemminkin esiintynyt kuvattavana mallina täällä blogissa.
Anna on auttanut ja tukenut mua paljon. Kiitos siis sulle.
Huhtikuu
Huhtikuu oli myös aika "normaali" kuukausi. Aloitin mun ajotunnit. Ei oikeastaan mitään muuta ihmeellistä. PAITSI TIETENKIN; sain mun rakkaan pösön. Pösö on ollut yksi viime vuoden harvoista hyvistä asioista.
Toukokuu
Mä sain viimeinkin ajokortin. Lisäksi meillä oli musiikkiluokkien Gaala Logomossa. Aloin pikkuhiljaa hermoilla tulevasta matkastani. En hermoillut pelkästään siksi, että lentäisin ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olisin kaksi kuukautta poissa perheeni luota. Hermoilin siksi, että en ehtinyt hakea apua. En ehtinyt hakea apua pahaan olooni, sillä koulu loppuisi ihan pian enkä siis pääsisi enää kertomaan pahasta olostani koulupsykologille. Koko kevään ystäväni ja silloinen poikaystäväni kehottivat minua menemään puhumaan jollekin, mutta en halunnut. Enkä uskaltanut. Ja nyt se oli liian myöhäistä. Pelkäsin, että tilani pahenisi kun olisin kaukana kotoa. Pelkäsin niin paljon, että meinasin perua tämän ainutlaatuisen tilaisuuden. Onneksi äitini kuitenkin sai minut kuitenkin pysymään kasassa ja lähtemään. Hän ei kuitenkaan tiennyt oikeaa syytä, miksi pelkäsin lähtöä niin paljon.
Viimeinkin kesäkuu
Noniin. Kesäkuussa tapahtui paljon.
Muistatte varmaan, että aloin kesäkuussa kirjoittamaan tätä blogia. Ensimmäinen kertani ulkomailla, ja vielä yksin. Unelmieni maassa,Sveitsissä.
Lähdin siis 10. päivä matkaan kohti tuntematonta. Tunsin itseni hulluksi istuessani lentokoneessa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin kuitenkin onnellinen. Onnellinen siitä, että olin ollut rohkea.
Kesäkuu oli elämäni onnellisin ja tähän saakka hienoin kokemus.
Menin siis Sveitsiin maailman parhaaseen mahdolliseen perheeseen. Haluan kiittää sydämeni pohjasta teitä, Minna ja Mikko, että mahdollistitte minulle upean kokemuksen. Kiitos kiitos kiitos ja vielä kerran kiitos.
Sen lisäksi, että pääsin Sveitsiin, pääsin myös Ranskaan. Tein Ranskasta myös postauksen teille. Kannattaa käydä lukemassa se jos ette ole käyneet, siellä on paljon kuvia päivästä!
Näin Sveitsissä uskomattoman kauniita maisemia. Vihreyttä, vuoria, järviä, salamoita, vuorilta alas kauniina putoavia vesiputouksia.
Kesäkuu oli elämäni mahtavinta aikaa. Kaikki kuitenkin muuttui pian...
Heinäkuu
Heinäkuun alussa sydämeni särkyi. Minut jätettiin.
En ole puhunut asiasta täällä, mutta se särki minut. Hajosin palasiksi. Itkin sinä iltana enemmän kuin olen vielä ikinä elämäni aikana itkenyt. Se sattui jopa fyysisesti. Totta puhuen minua satuu nytkin vain ajatus siitä illasta.
Minna ja Mikko olivat illallisella ja olin siis yksin kotona.
Kello olivarmaan 23. illalla, kun tämä tapahtui. Minut jätettiin siis viestillä. Olin yksin ja täysin haavoittuvainen. Ja haavoituin.
Sillä hetkellä tuntui ihan oikeasti kuin koko elämäni olisi murskaantunut. Tein siis sen, minkävarmasti jokainen mun ikäinen ja varmaan kaiken muunkin ikäiset olisi tehneet; soitin äidille.
Itkin ja huusin. Joka paikkaan sattui. En oikeasti olisi ikinä kuvitellut eron sattuvan niin helvetisti. Puhuin myös iskän kanssa puhelimessa ja kun olin rauhoittunut hieman, soitin siskolleni.
Puhuin kauan Liljan kanssa puhelimessa. Soitin myös muutamille ystävilleni. Ja näin myöhäänkin vielä, olen äärettömän kiitollinen teille jotka autoitte minua tuona yönä. Syvimmät kiitokset. Oikeasti.
Erolla ei olisi voinut olla huononpaa ajankohtaa. Seuraavana aamuna oli lähtö Milanoon. Kapunkiin, jonne olin unelmoinut pääseväni. Vaivaisten yöunien jälkeen halusin kerätä itseni, ja päätin, että mikään ei pilaa tätä matkaa.
Eikä mikään pilannut sitä matkaa. Minulla oli aivan ihana päivä Italiassa. Valehtelematta, se oli yksi elämäni parhaista päivistä. Kiitos taas kerran Minnalle, että mahdollistit tuon matkan. Se merkitsi minulle hyvin paljon.
Kun olimme nukkuneet yön Milanossa, oli aika suunnata kotiin. Koukkasimme kuitenkin valloittavan Como-järven kautta. Kävimme syömässä eräässä hotellissa. Näköalat olivat henkeä salpaavat.
Olimme takaisin kotona iltapäivällä. Pakkasin matkalaukkuni. Haikeana, mutta onnellisena siitä, että olisin pian taas perheeni luona.
Seuraavana aamuna heräsin siis aikaisin ja Minna vei minut Zurichin lentokentälle. Se oli elämäni pisin päivä. Olin kentällä jo muistaakseni 7. aamulla ja lentoni lähti vasta illalla 18. aikoihin.
Osaan nyt siis koko Zurichin kentän ulkoa. :D
Kuvitelkaa nyt. Minulla oli ilmaista nettiä käytettävissä vain muistaakseni 2h kerralla, sen jälkeen 7h ilman nettiä(eli ei musiikkia tai somea) ja sitten taas vain 2h aikaa käyttää nettiä.
No, selvisin kuin selvisinkin päivästä ja illalla olinkin jo Espoossa tätini luona. Syy miksi en päässyt kotiin vielä, oli se että äitini oli sanojensa mukaan matkalla ystäviensä kanssa, ja hakisi minut seuraavana iltana tullessaan.
Seuraavana päivänä menimme tätini kanssa Nuuksioon retkeilemään. Oli ihanaa päästä mussuttamaan mustikoita ja puhumaan kaikista asioista.
Matkalla kotiin kävimme juomassa kaakaot.
Tarkemmin en jaksa heinäkuuta avata. Vietin paljon aikaa ystävieni kanssa ja pösön kanssa. Oli ihanaa ajella ympäriinsä ja tehdä hulluja juttuja kavereiden kanssa. Tutustuin myös uudelleen vanhaan kaveriini, ja tänä päivänä olemme hyvin läheisiä. Eli heinäkuussakin oli hyvät puolensa.
En kuitenkaan osannut aavistaa miten kaikki romahtaisi uudelleen seuraavassa kuussa...
Elokuu
Rintasyöpä. Mun äidillä.
Joku varmaan muistaa sen mun yhden postauksen, jossa kerroin siitä, kuinka sain tietää mamin rintasyövästä. Sehän oli kamala järkytys mulle. Tietenkin myös muille läheisille. En voinut uskoa sitä. Se oli käännekohta mulle (niin hyvässä kuin pahassa).
Koulu alkoi viikko tämän uutisen jälkeen. Tiesin heti mitä mun piti tehdä. Siispä keräsin kaiken rohkeuteni, ja marssin sinne samperin psykologille. En ajatellut mitään kun kävelin sinne. Tyhjensin pääni, jotta minulla ei ollut pakotietä itseltäni.
Istuin tuolille ja kerroin kaiken Eetusta alkaen.
Seuraavana aamuna heräsin siis aikaisin ja Minna vei minut Zurichin lentokentälle. Se oli elämäni pisin päivä. Olin kentällä jo muistaakseni 7. aamulla ja lentoni lähti vasta illalla 18. aikoihin.
Osaan nyt siis koko Zurichin kentän ulkoa. :D
Kuvitelkaa nyt. Minulla oli ilmaista nettiä käytettävissä vain muistaakseni 2h kerralla, sen jälkeen 7h ilman nettiä(eli ei musiikkia tai somea) ja sitten taas vain 2h aikaa käyttää nettiä.
No, selvisin kuin selvisinkin päivästä ja illalla olinkin jo Espoossa tätini luona. Syy miksi en päässyt kotiin vielä, oli se että äitini oli sanojensa mukaan matkalla ystäviensä kanssa, ja hakisi minut seuraavana iltana tullessaan.
Seuraavana päivänä menimme tätini kanssa Nuuksioon retkeilemään. Oli ihanaa päästä mussuttamaan mustikoita ja puhumaan kaikista asioista.
Matkalla kotiin kävimme juomassa kaakaot.
Tarkemmin en jaksa heinäkuuta avata. Vietin paljon aikaa ystävieni kanssa ja pösön kanssa. Oli ihanaa ajella ympäriinsä ja tehdä hulluja juttuja kavereiden kanssa. Tutustuin myös uudelleen vanhaan kaveriini, ja tänä päivänä olemme hyvin läheisiä. Eli heinäkuussakin oli hyvät puolensa.
En kuitenkaan osannut aavistaa miten kaikki romahtaisi uudelleen seuraavassa kuussa...
Elokuu
Rintasyöpä. Mun äidillä.
Joku varmaan muistaa sen mun yhden postauksen, jossa kerroin siitä, kuinka sain tietää mamin rintasyövästä. Sehän oli kamala järkytys mulle. Tietenkin myös muille läheisille. En voinut uskoa sitä. Se oli käännekohta mulle (niin hyvässä kuin pahassa).
Koulu alkoi viikko tämän uutisen jälkeen. Tiesin heti mitä mun piti tehdä. Siispä keräsin kaiken rohkeuteni, ja marssin sinne samperin psykologille. En ajatellut mitään kun kävelin sinne. Tyhjensin pääni, jotta minulla ei ollut pakotietä itseltäni.
Istuin tuolille ja kerroin kaiken Eetusta alkaen.
Psyke näytti aika järkyttyneeltä ja totesi että "siinä on kyllä uskomattoman paljon asioita yhdelle ihmiselle". Totta se oli.
Keväästä saakka jatkunut alakuloisuuteni oli kärjistynyt.
Kerrataanpa:
1. Eetun kuolema
2. Ystävien vakavat ongelmat
3. Vaikea ero
ja kirsikkana kakun päälle
4. Äidin sairastuminen
"Jo yksi noista asioista voi romahduttaa ihmisen mielialan radikaalisti"
Niinpä. Mulla oli niitä syitä neljä.
Niinpä aloin käymään puhumassa epäsäännöllisen usein psyken kanssa.
Olin kuitenkin jo aika pahassa jamassa henkisesti.
Syyskuu
Äiti lähti Saksaan biologisiin hoitoihin syyskuun alussa. Silloin mun tila alkoi pahentumaan. Olin todella usein pois koulusta. En kirjaimellisesti voinut nousta ylös sängystä, koska olin henkisesti niin uupunut. Jos menin kouluun, usein vain itkin ja nukuin tunneilla. Olin välitunnit usein yksin. Kuuntelin musiikkia.
Minulla oli ystäviä, mutta tuntui että ketään ei oikeasti kiinnosta. Ihmisillä on omia murheita. Ja jos kerroin jollekin asioistani, tuntui siltä ettei kukaan ymmärrä.
Lisäksi en halunnut vaivata läheisiäni. Äidillä oli syöpä. Minulla ei ollut tilaa eikä oikeutta olla surullinen. Minä olin terve, äiti sairas.
Tilani paheni päivä päivältä.
Syyskuun alussa Puolalanpuiston vaahterat olivat upean värisiä. Ihailin niitä aina vaihtaessani koulurakennusta. Pysähdyin usein katsomaan kuinka kauniita ne olivat.
Sitten tuli aika, kun olin monen monta päivää pois koulusta. Kun palasin eräänä päivänä, kaikki lehdet olivat jo pudonneet maahan.
En osaa sanoa miksi, mutta tulin todella todella surulliseksi siitä. Nyt ainoa kaunis asia sillä hetkellä elämässäni oli poissa. Enää ei ollut sitäkään syytä hymyillä.
Lokakuu
Äiti palasi lokakuun alussa takaisinSuomeen. Terveenä. Olin huojentunut kuullessani näin mahtavia uutisia. Valitettavasti seei kuitenkaan parantanut mielialaani.
Lokakuu oli minulle kuitenkin jännittävä kuukausi. Meillä oli TET-viikko (Työ elämään tutustuminen).
Minulle se oli erityisen jännittävää siksi, että pääsin erityisen jännittävään duunipaikkaan nimeltä; Dentsu Aegis Network.
Tämä tarkoitti sitä, että muutin viikoksi Helsinkiin. Taino oikeastaan Espooseen, mutta työpaikka oli Helsingissä.
Monet on multa kysyneet, että mikä ihme Dentsu on/mitä se tekee, joten kopioin tämän suoraan heidän sivuiltaan;
"Globaalien brändiemme Amnetin, Caratin, iProspectin, Isobarin, Posterscopen, Vizeumin ja MKTG:n kanssa tarjoamme kokonaisvaltaisen ja vahvimman ammattitaidon brändien, median ja digitaalisen viestinnän saralla. "
TET-viikko oli ihan mahtava. Kiitos siis Dentsun väelle, että otitte minut harjoitteluun, etenkin vastuuhenkilölleni Cecilia Strömmanille, joka piti minusta hyvää huolta.
(fontti meni jostain syystä kummalliseksi ton kopioinnin takia...)
Keväästä saakka jatkunut alakuloisuuteni oli kärjistynyt.
Kerrataanpa:
1. Eetun kuolema
2. Ystävien vakavat ongelmat
3. Vaikea ero
ja kirsikkana kakun päälle
4. Äidin sairastuminen
"Jo yksi noista asioista voi romahduttaa ihmisen mielialan radikaalisti"
Niinpä. Mulla oli niitä syitä neljä.
Niinpä aloin käymään puhumassa epäsäännöllisen usein psyken kanssa.
Olin kuitenkin jo aika pahassa jamassa henkisesti.
Syyskuu
Äiti lähti Saksaan biologisiin hoitoihin syyskuun alussa. Silloin mun tila alkoi pahentumaan. Olin todella usein pois koulusta. En kirjaimellisesti voinut nousta ylös sängystä, koska olin henkisesti niin uupunut. Jos menin kouluun, usein vain itkin ja nukuin tunneilla. Olin välitunnit usein yksin. Kuuntelin musiikkia.
Minulla oli ystäviä, mutta tuntui että ketään ei oikeasti kiinnosta. Ihmisillä on omia murheita. Ja jos kerroin jollekin asioistani, tuntui siltä ettei kukaan ymmärrä.
Lisäksi en halunnut vaivata läheisiäni. Äidillä oli syöpä. Minulla ei ollut tilaa eikä oikeutta olla surullinen. Minä olin terve, äiti sairas.
Tilani paheni päivä päivältä.
Syyskuun alussa Puolalanpuiston vaahterat olivat upean värisiä. Ihailin niitä aina vaihtaessani koulurakennusta. Pysähdyin usein katsomaan kuinka kauniita ne olivat.
Sitten tuli aika, kun olin monen monta päivää pois koulusta. Kun palasin eräänä päivänä, kaikki lehdet olivat jo pudonneet maahan.
En osaa sanoa miksi, mutta tulin todella todella surulliseksi siitä. Nyt ainoa kaunis asia sillä hetkellä elämässäni oli poissa. Enää ei ollut sitäkään syytä hymyillä.
Lokakuu
Äiti palasi lokakuun alussa takaisinSuomeen. Terveenä. Olin huojentunut kuullessani näin mahtavia uutisia. Valitettavasti seei kuitenkaan parantanut mielialaani.
Lokakuu oli minulle kuitenkin jännittävä kuukausi. Meillä oli TET-viikko (Työ elämään tutustuminen).
Minulle se oli erityisen jännittävää siksi, että pääsin erityisen jännittävään duunipaikkaan nimeltä; Dentsu Aegis Network.
Tämä tarkoitti sitä, että muutin viikoksi Helsinkiin. Taino oikeastaan Espooseen, mutta työpaikka oli Helsingissä.
Monet on multa kysyneet, että mikä ihme Dentsu on/mitä se tekee, joten kopioin tämän suoraan heidän sivuiltaan;
"Globaalien brändiemme Amnetin, Caratin, iProspectin, Isobarin, Posterscopen, Vizeumin ja MKTG:n kanssa tarjoamme kokonaisvaltaisen ja vahvimman ammattitaidon brändien, median ja digitaalisen viestinnän saralla. "
TET-viikko oli ihan mahtava. Kiitos siis Dentsun väelle, että otitte minut harjoitteluun, etenkin vastuuhenkilölleni Cecilia Strömmanille, joka piti minusta hyvää huolta.
(fontti meni jostain syystä kummalliseksi ton kopioinnin takia...)
En tajua mikä tällefontille tuli. Anyway, haluan sanoa vielä kiitokset myös serkulleni Erikalle ja Pertulle. Kiitos että sain asua teillä ja pitää hauskaa teidän kanssanne.
Marraskuu
Marraskuusta en kirjaimellisesti muista mitään. En yhtään mitään. Olen hyvin pahoillani.
Joulukuu
Joulukuussa mulla oli muutama luciakuorokeikka ja lisäksi myös Puolalan oma joulukonsertti Mikaelin kirkossa.
Mulla oli maailman vähiten joulumieltä viime vuonna. Tuntuu siltä kuin sitä olisi joka vuosi vaan vähemmän ja vähemmän.
Joulu oli mulle viime vuonna siis vain päivä muiden joukossa.
Uusi vuosi oli sen sijaan paras mitä mulla on ikinä ollut. Vietin sen Ruskolla mun poikaystävän ja hänen perheensä kanssa. Meillä oli tosi mukavaa. Kiitos siitä siis teille. :)
Kiitos siis vielä teille ihan jokaiselle jotka teitte mun vuodesta 2016 edes vähän mukavemman.
Kiitos teille jotka pyysitte anteeksi virheitänne, teille on anteeksiannettu. Kiitos teille jotka saitte mut nauramaan kippurassa. Kiitos teille jotka saitte mut hymyilemään. Kiitos teille jotka ette sanoneet mitään, mutta olitte olkapäänä jota vasten sai itkeä. Kiitos teille jotka osoitatte yhä edelleen, kaiken sen jälkeenkin kuinka huonona ootte mut nähneet, että pysytte mun tukena ja mun elämässä. Kiitos teille jotka yrititte auttaa, vaikka en päästänyt lähelle. Kiitos teille jotka kasvatitte mua ihmisenä.
Kiitos sulle että teit musta vahvemman.
Marraskuusta en kirjaimellisesti muista mitään. En yhtään mitään. Olen hyvin pahoillani.
Joulukuu
Joulukuussa mulla oli muutama luciakuorokeikka ja lisäksi myös Puolalan oma joulukonsertti Mikaelin kirkossa.
Mulla oli maailman vähiten joulumieltä viime vuonna. Tuntuu siltä kuin sitä olisi joka vuosi vaan vähemmän ja vähemmän.
Joulu oli mulle viime vuonna siis vain päivä muiden joukossa.
Uusi vuosi oli sen sijaan paras mitä mulla on ikinä ollut. Vietin sen Ruskolla mun poikaystävän ja hänen perheensä kanssa. Meillä oli tosi mukavaa. Kiitos siitä siis teille. :)
Kiitos siis vielä teille ihan jokaiselle jotka teitte mun vuodesta 2016 edes vähän mukavemman.
Kiitos teille jotka pyysitte anteeksi virheitänne, teille on anteeksiannettu. Kiitos teille jotka saitte mut nauramaan kippurassa. Kiitos teille jotka saitte mut hymyilemään. Kiitos teille jotka ette sanoneet mitään, mutta olitte olkapäänä jota vasten sai itkeä. Kiitos teille jotka osoitatte yhä edelleen, kaiken sen jälkeenkin kuinka huonona ootte mut nähneet, että pysytte mun tukena ja mun elämässä. Kiitos teille jotka yrititte auttaa, vaikka en päästänyt lähelle. Kiitos teille jotka kasvatitte mua ihmisenä.
Kiitos sulle että teit musta vahvemman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)