"Olisipa minulla enemmän aikaa.
Vuorokaudessa on liian vähän mahdollisuuksia mahdollisuuksiin.
Kaikki on poissa liian nopeasti.
Kun oranssit lehdet punoavat maahan lehtimattoa, ja aamurouta hytisyttää luitani, minä tiedän rakastavani häntä.
Haluan aikaa. Aikaa käydä istumaan hänen kanssaan kanssaan harmaalle sammaleen peittämälle tiilikatolle juomaan viiniä ja nauttimaan hänen vapauttavasta läsnäolostaan.
Kuinka hän huokuukaan energiaa hopeaan yöhön, jossa hengityksemme huuruavat, ja elämme sydän tykyttäen.
Juovun hänestä enemmän kuin purppuran värisestä viinistä, jota juomme. Elän hänelle. Elän hänestä. Hänessä on rakastamani elämän kirjo, joka värittää minut taivaalle revontulten lailla.
Katson häntä. Tarkkailen hänen elegantteja liikkeitään. Keskityn häneen ja revin itsestäni irti kaiken mahdollisen läsnäoloni hänelle. Hän kertoo tarinoitaan, ja minä olen hänen.
Hänen syvät, tummat hiuksensa on kääritty päänsä päälle nutturalle.
Aina kun hän aloittaa uuden tarinan, hän haroo sormillaan yhden hiussuortuvan irti nutturastaan, joka heilahtelee hillitysti puolelta toiselle, kun hän lumoaa minut sananparsillaan. Ikäänkuin yksi hiussuortuva olisi yksi kaunis tarina, jonka hän hennoilla sormillaan riistää nutturastaan.
Vielä nyt suurin osa hänen hiuksistaan on siistillä nutturalla, mutta tiedän, että kun hopea yömme pikkuhiljaa vaihtuu violettiin aamunkajoon, hänen hiuksensa roikkuvat jo vapaina hänen siroilla olkapäillään. Niin paljon kuultavia tarinoita hänellä on kerrottavana minulle. Ja hymystäni ei tule loppua.
Aurinko hiipii esiin ja luo aamunkajon, joka valaisee hänen kasvojaan. Voi Luoja, hän katsoo minua niin viisaasti ja tietoisesti.
Korjaan aikaisempaa mietettäni.
En halua enempää aikaa. Tahdon pysäyttää ajan. Jättää sen tanssimaan ikiajoiksi ruusujen peittämälle niitylle. Hän on minun aikani. Niin hallitsematon ja saavuttamaton. Niin ikuinen."
- M.I.
+
