Takaisin satulaan

Moikka ihanat lukijani!

Mä olen tänään maannut kipeänä kotona, kamala flunssa ja pää ihan jumissa.
Tapani mukaan siis käytin aikaani tutkien vanhoja kuvia ja sieltä löytyi mun vanhasta, valitettavasti edesmenneestä, hevosesta ja musta kisakuvia ja hassuttelukuvia.
Mulla on aivan uskomaton ikävä Eetua. Siinä oli oikeasti hevonen josta ei voinut olla pitämättä. Lihaksikas, osaava ja mielettömän kiltti jättiläinen. Huh, kyynel silmäkulmassa.

Ratsastus on aina, ihan pienestä saakka ollut mulle todella rakas läheinen elämäntapa. Koko pienen ikäni olen hevosten kanssa touhunnut, mutta Eetun myymisen ja poismenon jälkeen, mun innostus ratsastukseen lopahti lähes kokonaan.
En oikeasti edes aluksi tiedostanut sitä, että Eetun kuolema vaikutti niin paljon mun intoon koko urheilulajia kohtaan. Mullahan oli siis vielä Eetun myymisen jälkeenkin mahdollisuus käydä liikuttamassa kavereiden hevosia ja hoitamassa niitä, mutta jotenkin ei oikeasti yhtään huvittanut lähte tallille.
Nyt kuitenkin, lähes vuosi Eetun myymisen jälkeen, mulla on kamala hinku takaisin hevosten pariin.
Siispä, suuntasin nokkani kohti vanhaa tuttua sivustoa, eli hevostalli.net :iä.
Lähetin nyt siis eräälle ihmiselle viestiä eräästä hevosesta, jota toivon pääseväni ratsastamaan. Toivon vastausta pian!

Muuta kirjoitettavaa ei juuri nyt ole, toivon pian saavani blogiin taas banneria.
Mukavaa iltaa ihanat lukijat!

Time

"Olisipa minulla enemmän aikaa.

Vuorokaudessa on liian vähän mahdollisuuksia mahdollisuuksiin.
Kaikki on poissa liian nopeasti.

Kun oranssit lehdet punoavat maahan lehtimattoa, ja aamurouta hytisyttää luitani, minä tiedän rakastavani häntä.

Haluan aikaa. Aikaa käydä istumaan hänen kanssaan kanssaan harmaalle sammaleen peittämälle tiilikatolle juomaan viiniä ja nauttimaan hänen vapauttavasta läsnäolostaan.
Kuinka hän huokuukaan energiaa hopeaan yöhön, jossa hengityksemme huuruavat, ja elämme sydän tykyttäen.
Juovun hänestä enemmän kuin purppuran värisestä viinistä, jota juomme. Elän hänelle. Elän hänestä. Hänessä on rakastamani elämän kirjo, joka värittää minut taivaalle revontulten lailla.
Katson häntä. Tarkkailen hänen elegantteja liikkeitään. Keskityn häneen ja revin itsestäni irti kaiken mahdollisen läsnäoloni hänelle. Hän kertoo tarinoitaan, ja minä olen hänen.
Hänen syvät, tummat hiuksensa on kääritty päänsä päälle nutturalle.
Aina kun hän aloittaa uuden tarinan, hän haroo sormillaan yhden hiussuortuvan irti nutturastaan, joka heilahtelee hillitysti puolelta toiselle, kun hän lumoaa minut sananparsillaan. Ikäänkuin yksi hiussuortuva olisi yksi kaunis tarina, jonka hän hennoilla sormillaan riistää nutturastaan.
Vielä nyt suurin osa hänen hiuksistaan on siistillä nutturalla, mutta tiedän, että kun hopea yömme pikkuhiljaa vaihtuu violettiin aamunkajoon, hänen hiuksensa roikkuvat jo vapaina hänen siroilla olkapäillään. Niin paljon kuultavia tarinoita hänellä on kerrottavana minulle. Ja hymystäni ei tule loppua.

Aurinko hiipii esiin ja luo aamunkajon, joka valaisee hänen kasvojaan. Voi Luoja, hän katsoo minua niin viisaasti ja tietoisesti.

Korjaan aikaisempaa mietettäni.
En halua enempää aikaa. Tahdon pysäyttää ajan. Jättää sen tanssimaan ikiajoiksi ruusujen peittämälle niitylle. Hän on minun aikani. Niin hallitsematon ja saavuttamaton. Niin ikuinen."

- M.I.

Happily ever after

" Samalla sekunnilla ymmärsin rakastavani häntä.

Hän sai minussa esiin parhaat puoleni. Tunsin ensimmäistä kertaa itseni riittäväksi. Sieluni syttyi  tuleen ja henkeni täyttyi keltaisista auringonkukista.
Tuo uskomaton nainen sai minut tuntemaan oloni vapaaksi ja tietoiseksi.
Vertaisin hänen hymyään tuhansien vuosien iloksi. Naurunsa on kuin galaxien törmäys. Miten iloiseksi hän minut saakaan. Voi veljet. Tunnen eläväni. Veri virtaa ilosta kuplivissa suonissani. Hän täyttää minut. Kokoaa palaseni. Tekee minusta taidetta.
Hän on maailman kaunein ja kallein aarre. Minun on suojeltava häntä. Mikään paha ei saa ikinä häneen kajota. Hänen vuokseen antaisin elämäni. Häntä palvelisin polvillani ja pitäisin hänet kylläisenä elämästä.
Läsnäolonsa lämmittää minua, sytyttää tuleen ja valaisee kirkkaammin kuin mikään muu valo tässä maailmankaikkeudessa.
Haluan täyttää hänet samanlaisella ilolla, tehdä hänet onneliseksi ja tärkeäksi.
Mikään ei merkitse minulle tässä maailmassa yhtä paljon, kuin hänen onnensa.

Kuinka kertoisin sen hänelle?
Minun ei tarvitse. Hän tietää sen katseestani. Ymmärtää, kuinka paljon hän minulle onkaan.
Olen niin ylpeä hänestä. Kuinka kaunis hän onkaan selittäessään kauneimpia tarinoitaan.
Ensimmäistä kertaa elämässäni, tiedän, että hän on se ainoa kipinä, jonka elääkseni tarvitsen.
Hänen vierellään tunnen itseni niin uudeksi ja turvalliseksi. Jopa turvattomaksi, sillä veljet, hän totisesti vetää minut pohjattomaan kuiluun.
Kuiluun, joka on täynnä kauneimpia lauluja. Kauneimpia runoja ja tarinoita. Kedon kauneimpia kukkasia.

Niin voimakkaasti kukaan ei minua enää saisi tuntemaan. En edes halunnut niin käyvän. Miksi edes haluaisin? Rakastan häntä. Loppuun asti. Ja hänen kanssaan, en edes koe loppua. Hän antaa minulle alun. Kaikkeen."

- M.I.

Syksyisiä kuulumisia

Heipsan taas pitkästä aikaa ihanat blogini lukijat!


Syksy on lähtenyt pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Muistatte varmaan (muistaakseni) edellisessä postauksessani kerrottaneen, että nyt on vaikeita aikoja menossa. Pikkuhiljaa risukasaan alkaa kuitenkin nyt siirota auringon säteitä.

Ehkä isoin syy tähän mun alakuloisuuteen, jonka läheiset varmaan on huomannut eniten, ja josta kerroin siinä yhdessä postauksessa, on että mun rakas äitini sairastui rintasyöpään nyt kesällä 2016.
Tieto tuli mulle ihan puskista, äiti kun oli koko ajan niin iloinen ja jopa pirteämpi kuin koskaan aikaisemmin uuden alkaalisen ruokavalionsa ansiosta.
Aluksi en millään halunnut hyväksyä tätä kamalaa tosiasiaa. Miten mun äiti voi muka sairastua?
No, tämä oli kuitenkin hyväksyttävä ja "jatkettava elämää".
Äiti lähti hoitoihin Saksaan reilu viikko sitten sunnuntaina. Enää vajaa kaksi viikkoa, niin tapaamme jälleen.

Muut syyt mun alakuloisuuteen ja apaattisuuteen on mun henkilökohtaisia juttuja, joita mun pitää vielä luultavasti tovi pohdiskella ja käsitellä.

Jokatapauksessa, edes vähän valoa tunnelin päässä on havaittavissa;
Äiti oli eilen käynyt Wienissä pet-kuvauksessa, joka on siis tarkin mahdollinen kuvaustapa, joka löytyy. Tänään hän oli ollut kuulemassa vastauksia, ja syövästä ei löytynyt enää jälkeäkään. Kyllä oli onnenkyynel silmäkulmassa kun tämän sain kuulla.

Näin hyvän uutisen lisäksi mulla on ilo kertoa, että musta tuli edellispäivänä, sunnuntaina 18.09.2016, maailman suloisimman tyttölapsen onnellinen kummitäti. Helmi Ilona Alexandra on siis nyt tämän uskomattoman söpön rakkauspakkauksen nimi.

Voi miten mä olen nyt onnellinen! Toivottavasti loppusyksylle olisi tiedossa lisää näitä onnellisia ja iloisia juttuja.

Just nyt mulla ei oo muuta kerrottavaa teille, oikein ihanaa ja lämmintä viikkoa teille! <3